Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2004 numero 2

• Korpilahti, Sähköposti: eeva.korpilahti@luke.fi

Virkistyskäyttöön varustetut valtion alueet kuten, kansallispuistot, erämaa-alueet ja valtion retkeilyalueet palvelevat sekä luonnonsuojelua että virkistyskäyttöä ja matkailua. Melko vähän on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, mitkä väestöryhmät ulkoilevat näillä alueilla. Tässä tutkimuksessa analysoidaan valtion alueiden käyttämiseen ja käytön määrään vaikuttavia tekijöitä logistisella ja negatiiviseen binomijakaumaan perustuvalla regressiomallilla. Tutkimus perustuu väestöpohjaiseen kyselyaineistoon.

Tulosten perusteella virkistyskäyttöön varustettujen valtion alueiden käyttäjät olivat keskimääräistä korkeamman koulutuksen saaneita ja työskentelivät muita useammin toimihenkilöinä. Alueiden käyttäjät olivat yleensäkin aktiivisia ulkoilun – erityisesti hiihdon, laskettelun ja telttailun – harrastajia. Valtion alueiden sijainti kotikunnan läheisyydessä lisäsi vastaajan todennäköisyyttä käyttää alueita. Alueiden käytön määrää puolestaan lisäsi alueiden runsaus vastaajan kotikunnassa, vastaajan itäsuomalaisuus tai asuminen yli 100 000 asukkaan kaupungissa. Kotitalouden pieni koko ja vapaa-ajan runsaus lisäsivät käytön määrää. Alueilla vähän tai ei ollenkaan käyvien väestöryhmien tarpeet ja käytön esteet tulisi tuntea paremmin alueiden käyttömahdollisuuksien kehittämiseksi.

• Pouta, Sähköposti: eija.pouta@helsinki.fi
• Sievänen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Neuvonen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

Tutkimuksessa selvitettiin paikkatietoaineistojen avulla, kuinka suuri osa metsistä ja puustosta on 200 ja 400 metrin metsäkuljetusmatkojen ulkopuolella. Tutkimusaineisto käsitti viisi kuntaa Keski-Suomesta ja Etelä-Savosta.

Tulosten mukaan uusien metsäteiden rakentamistarve riippuu merkittävästi siitä, millaista keskimääräistä metsäkuljetusmatkaa tavoitellaan. Jos tavoitteena pidetään kestävän metsätalouden rahoituslain ehdoissa esitettyä 200 metriä, tienrakennustarvetta on vielä jonkin verran. Kyseisen tavoitteen ulkopuolella on noin kymmenesosa metsätalouden maasta ja puustosta, tosin erot kuntien välillä ovat verrattain suuria. Jos tavoitteena sen sijaan pidetään Viitalan ja Uotilan (1999) laskemaa optimaalista metsäkuljetusmatkaa eli 400 metriä, uusien metsäteiden rakentamistarve näyttäisi varsin vähäiseltä. Kyseisen metsäkuljetusmatkan ulkopuolella on vain noin yksi prosentti metsätalouden maasta ja puuston tilavuudesta.

Metsäteiden kokonaismäärän kasvaessa niiden lisärakentamisen tarpeellisuutta ja kannattavuutta on syytä arvioida aikaisempaa tarkemmin. Paikkatietoaineistot ja niiden pohjalle kehitetyt laskentaohjelmat tarjoavat tähän käyttökelpoisen apuvälineen. Niiden avulla olisi myös mahdollista analysoida metsäteiden lisärakentamisen tarvetta Kansallisen metsäohjelman ja alueellisten metsä-ohjelmien tarkistusten yhteydessä. Nykyisissä ohjelmissa lisärakentamisen perustelut on esitetty melko yleisellä tasolla. Myös kestävän metsätalouden rahoituslain ehtojen perustelut ovat jääneet epäselviksi muun muassa tavoiteltavien metsäkuljetusmatkojen osalta.

• Viitala, Sähköposti: esa-jussi.viitala@metla.fi
• Saarinen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Mikkola, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Strandström, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää eri virhelähteiden vaikutus toimenpide-ehdotuksiin, jotka on tuotettu laskennallisesti ajantasaistetusta kuvioaineistosta. Tutkimuksessa tarkasteltuja virhe-lähteitä olivat aineistonmuodostus, mittausvirheet ja ajantasaistus. Tutkimuksessa keskityttiin ensimmäisen suunnittelukauden (5 vuotta) toimenpidetarpeisiin nykyhetkellä tai 5 ja 10 vuoden ajantasaistuksen jälkeen. Kunkin metsikön ”todellisena toimenpidetarpeena” pidettiin puittaisesta inventointitiedosta tuotettua harvennusmalleihin ja uudistamisrajoihin perustuvaa toimenpidetarvetta. Tutkimusaineisto käsitti 274 metsikköä, jotka valittiin Metsäntutkimuslaitoksen pysyviltä kasvukoealoilta, ns. INKA-aineistosta. Lisäksi käytettiin 988:a tarkistusinventointiaineiston metsikköä kuvioittaisen arvioinnin virheiden generoinnissa tutkimusaineistoon. Tutkimusaineistosta muodostettiin puittaiset ja kuvioittaiset lähtötiedostot. Toimenpide-ehdotuksien tuottamisessa ja laskennallisessa ajantasaistuksessa käytettiin MELA-ohjelmistoa. Mittausvirheet osoittautuivat tutkituista virhelähteistä suurimmaksi epävarmuuden aiheuttajaksi sekä puustotunnusten ajantasaistuksessa että toimenpide-ehdotusten ennustamisessa. Puittaisista aineistoista tuotetut toimenpide-ehdotukset, ja erityisesti harvennustarpeen määrittelyt, olivat luotettavampia kuin metsikkötason aineistoilla tuotetut toimenpide-ehdotukset. Kasvumallien avulla ajantasaistettu inventointiaineisto voisi soveltua toimenpide-ehdotusten kannalta metsäsuunnittelun lähtöaineistoksi, mikäli toimenpide-ehdotuksia tarkastellaan puustotietojen ja harvennus- ja uudistamismallien mukaan. Toimenpide-ehdotusten luotettavuuteen vaikutti merkittävästi se, miten kasvumalleissa käytettävä lämpösumma oli johdettu. Jos lämpösummaksi otettiin INKA-aineiston kullekin metsikölle määritetty alkuperäinen lämpösumma, tulokset olivat selvästi heikompia kuin jos lämpösumma määritettiin laskennallisesti vastaavalla tavalla kuin kasvumallien laadinnassa. Lisätutkimusta tarvitaan etenkin laskennallisesti johdettujen ja maastossa arvioitujen toimenpidetarpeiden yhteneväisyydestä.

• Haara, Sähköposti: arto.haara@metla.fi
• Korhonen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

Tutkimuksessa selvitettiin runkoluvun sekä keskiläpimitan, keskipituuden ja runkotilavuuden kasvujen suhdetta maatunnuksiin kahdessa 18–19 vuoden ikäisessä istutetussa männyntaimikossa. Puolet tutkimuksen koealoista (yhteensä 40 kpl) oli käsitelty kulottamalla ja alkuperäinen metsätyyppi vaihteli välillä VT–MT. Koealojen keskipisteessä sijaitsevista näytteenottopisteistä kuvattiin maannosprofiili 0,7 m:n syvyyteen, mitattiin maan vesipitoisuus ja määritettiin lajitekoostumus. Taimikon tila mitattiin 50 m²:n koealalta kunkin näytteenottopisteen ympäriltä. Taimikon kehityksen ja yksittäisten maatunnusten välistä suhdetta tutkittiin ja lisäksi taimikon kehitystä selitettiin maatunnuksia yhdistävillä lineaarisilla malleilla.

Taimikon läpimitan, pituuden ja tilavuuden kasvu oli nopeampaa maannoksen ollessa rautapodsoli kuin maannoksen ollessa humuspodsoli. Huuhtoutumiskerroksen vaaleus (Munsell-value) ja rikastumiskerroksen värikylläiyys (Munsell-chroma) korreloivat positiivisesti ja mittaushetken maan vesipitoisuus negatiivisesti taimikon kasvutunnusten kanssa. Huuhtoutumis- ja rikastumiskerrosten vaaleus selittivät yhdessä 56% männikön keskiläpimitan kasvun vaihtelusta. Viljelytaimikon mittaushetken tiheyttä ei kyetty selittämään maatunnuksilla. Kulotus edesauttoi taimikon elossaoloa, mutta ei vaikuttanut kasvuun.

Tutkimuksen perusteella kohtuullisen helposti havainnoitavat ja puuston kehitysvaiheesta riippumattomat maannosluokka ja kivennäismaan väri ovat lupaavia tarkenteita cajanderilaiselle metsätyypille männyntaimikon tuotoksen arvioimisessa. Sen sijaan nykyisissä uudistamis-maanmuokkausohjeistoissa esiintyvä maalaji vaikuttaa varsin hyödyttömältä tunnukselta ilman tietoa topografiasta.

• Levula, Sähköposti: janne.levula@helsinki.fi
• Levula, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Westman, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

Tutkimuksen tavoitteena oli verrata puhtaissa hies- ja rauduskoivikoissa ja kuusi–koivusekametsiköissä kasvaneiden koivurunkojen teknistä laatua viljavilla kivennäismailla. Laatua kuvaavat muuttujat valittiin metsikkö-, runko-, rungonosa- ja sahatavarakappaletasoilta. Metsikkötyyppien erojen lisäksi tutkittiin puuston tiheyden ja koon vaikutusta koivun laatuun. Kuusivaltaisten seka-metsiköiden hieskoivut olivat vähäoksaisempia kuin puhtaiden koivikoiden hieskoivut. Rauduskoivuissa erot olivat pienempiä. Hieskoivujen runkotilavuus (414–421 dm³) oli selvästi pienempi kuin rauduskoivujen (462–645 dm³), mutta muut tutkitut ominaisuudet eivät eronneet toisistaan merkitsevästi koivulajien välillä. Rungon pikkutukkiosan (läpimitta 12–18 cm) pituus vaihteli eri metsikkötyypeissä välillä 4,6–7,0 metriä, tilavuus 72–114 dm³ ja osuus rungon tilavuudesta 15,6–24,8%. Pikkutukkiosassa oli tyypillisesti sekaisin terveitä, kuivia ja lahoja oksia, mutta kuivat ja lahot oksat olivat pienempiä kuin tukkiosassa. Koska tutkimus kohdistui päätehakkuuikäisiin metsiköihin, pikkutukit olivat peräisin koivujen latvaosista ja poikkesivat siten oksikkuusrakenteeltaan pieniläpimittaisista koivuista ja harvennusleimikoista saatavista pikkutukeista. Rungon ulkoisesti oksattomassa osassa noin puolet sahepinnan pituudesta oli oksatonta myös 50 mm:n etäisyydellä ytimestä, loppu jakaantui lähes tasan kuivaoksaisen ja kuivia sekä terveitä oksia sisältäneen sahepinnan kesken.

• Kaurala, Sähköposti: henrik.herajarvi@metla.fi
• Heräjärvi, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Verkasalo, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

• Tolonen, Sähköposti: aki.pitkanen@joensuu.fi
• Pitkänen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

• Gustavsen, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

• Lilja, Sähköposti: arja.lilja@metla.fi
• Hantula, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Petäistö, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org
• Poteri, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

• Rita, Sähköposti: hannu.rita@helsinki.fi

• Rantala, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org

• Leikola, Sähköposti: ei.tietoa@metsatiede.org